Soit­te­lin iäk­kääl­le tä­dil­le­ni pää­si­äi­sen al­la, kun ko­ro­nak­rii­sin alais­ta elä­mää oli elet­ty muu­ta­ma viik­ko. Yk­sin elä­väl­lä tä­dil­lä­ni oli ai­ka käy­mäs­sä pit­käk­si. Hän oli tot­tu­nut nä­ke­mään lä­hel­lä asu­vien poi­kien­sa per­hei­tä päi­vit­täin, ja nyt päi­vää ryt­mit­ti­vät ava­ruus­pu­kuis­ten ko­ti­sai­raan­hoi­ta­jien käyn­nit.

Mitä, jos vuok­ra-asun­non asu­mis­tu­ki mak­set­tai­siin ker­ral­la use­am­man vuo­den ajal­ta. Hank­ki­sit­ko sil­lä ra­hal­la oman ko­din? Ja jos tätä ei mak­set­tai­si­kaan suo­raan ra­ha­na, vaan asu­mis­tu­ki­sum­mal­la han­kit­tai­siin asun­to kun­nas­ta, joka tar­vit­see muut­ta­jia. Näin roh­ke­as­ti ide­oi kan­sa­ne­dus­ta­ja An­ne Kal­ma­ri al­ku­vuo­des­ta 2020.

15–30 mi­nuu­tin hap­pi­hyp­pe­ly ko­din lä­hei­syy­des­sä ul­ko­na en­nen työ­päi­vän aloit­ta­mis­ta vir­kis­tää ai­vo­toi­min­nan työ­päi­vän vaa­ti­val­le ta­sol­le. Mis­sään ni­mes­sä ei kan­na­ta siir­tyä sän­gys­tä suo­raan työ­ko­neen ää­rel­le. Sil­loin päi­vä al­kaa val­miik­si jo vä­sy­nees­sä moo­dis­sa.

Maa­lis­kuun en­sim­mäi­nen päi­vä. En­sim­mäi­nen päi­vä uu­des­sa työ­pai­kas­sa Ra­vin­to­la­kort­te­lin toi­mi­tus­joh­ta­ja­na. Mie­les­sä siin­tää uu­det ide­at, ke­sän ta­pah­tu­mat, jär­jes­tet­tä­vä­nä ole­vat yri­tys­juh­lat ja lu­ke­mat­to­mat muut yri­tys­toi­min­taan liit­ty­vät hie­not suun­ni­tel­mat tu­le­vai­suu­teen.

Eläm­me so­dan­jäl­keis­ten su­ku­pol­vien va­ka­vin­ta krii­siä hen­keä vaa­ran­ta­van vi­ruk­sen edet­tyä pan­de­mi­ak­si. Ih­mis­kun­taa kos­ket­ta­van uhan py­säyt­tä­mi­nen on muo­dos­tu­nut yh­teis­kun­tien lä­hes yk­si­no­mai­sek­si teh­tä­väk­si syr­jäyt­tä­en nor­maa­lin elä­män­me­non.

Kol­me vuot­ta sit­ten juh­lim­me 100-vuo­ti­as­ta Suo­mea tee­mal­la yh­des­sä – til­l­sam­mans. Tuol­loin em­me ar­van­neet, et­tä tätä yh­des­sä te­ke­mis­tä tar­vit­sem­me näin pian ja enem­män kuin kos­kaan so­tien jäl­keen.

Ko­ro­na­e­pi­de­mia on ai­heut­ta­nut mer­kit­tä­vim­män ta­lous­py­säh­dyk­sen sit­ten toi­sen maa­il­man­so­dan. Jat­kos­sa pu­hu­taan ajas­ta en­nen ko­ro­na­pan­de­mi­aa (eKo) ja jäl­keen (jKo). Ai­kai­sem­mat ta­lou­den häi­ri­öt ra­joit­tui­vat joko Suo­men omiin on­gel­miin tai ka­pe­an glo­baa­lin toi­mi­a­lan haas­tei­siin. Nyt val­lit­se­va häi­riö on maa­il­man­laa­jui­nen ja kos­kee kaik­kia toi­mi­a­lo­ja. Pan­de­mi­an laa­juus on kai­kil­le toi­mi­joil­le iso yl­lä­tys, ei­kä se ole ke­nen­kään syy, vaik­ka sii­tä niin moni kär­sii.

Eläm­me poik­keuk­sel­lis­ta ai­kaa. Ko­ro­na­vi­rus jyl­lää eri puo­lel­la maa­il­maa ai­heut­ta­en poik­keuk­sel­lis­ta epä­var­muut­ta ja hä­mär­tä­en nä­ky­vyyt­tä tu­le­vai­suu­teen. Ly­hy­es­sä ajas­sa vi­rus on muut­ta­nut jo mil­jar­dien ih­mis­ten ar­kea. Ra­ken­ta­mi­nen­kaan ei ole vi­ruk­sel­le im­muu­ni ja si­ten kos­ket­taa myös ra­ken­nu­sa­laa ly­hy­el­lä ai­ka­vä­lil­lä.

Mitä ot­tai­sit mu­kaa­si au­ti­ol­le saa­rel­le? Leik­ki­mie­li­nen ky­sy­mys on muut­tu­nut to­dek­si, kun jou­dum­me jo­kai­nen miet­ti­mään, mitä ”saa­rel­lam­me” tar­vit­sem­me. Krii­si­ai­ka tuo esiin pe­rus­tar­peem­me ruo­kaan, tur­vaan ja lä­hei­syy­teen, mut­ta myös ar­keen, jos­sa opim­me ja har­ras­tam­me, ke­hi­tym­me ih­mi­si­nä.

Tus­kin ku­kaan ha­lu­aa ol­la lap­sil­le tie­toi­ses­ti epäys­tä­väl­li­nen! Ys­tä­väl­li­syys voi tar­koit­taa hy­vin mo­nia asi­oi­ta: pelk­kää mie­len­ti­laa, jul­ki­lau­sut­tua asen­noi­tu­mis­ta lap­siin, jo­tain yk­sit­täis­tä me­net­te­lyä tai sys­te­maat­tis­ta toi­min­ta­ta­paa. Sik­si Ou­lun kau­pun­gin­kin nou­dat­ta­mas­sa UNI­CE­Fin lap­siys­tä­väl­li­nen kun­ta -mal­lis­sa mää­ri­tel­lään lap­siys­tä­väl­li­syys täs­mäl­li­ses­ti YK:n lap­sen oi­keuk­sien so­pi­muk­sen poh­jal­ta. So­pi­mus mää­rit­tää al­le 18-vuo­ti­ai­den pe­ru­soi­keu­det.