Satu Koho | 2018-01-10
Näytä kommentit
  • 1765620170504 111120 %e2%80%93 kopio

Sata vuotta sitten Oulussa kyräiltiin ja pelättiin.
Liikkeellä oli levottomia puheita hallituksen joukoista, suojeluskuntalaisista, punakaartista, roskasakista, ryssistä, vapauttajista…
Tammikuun viimeisten päivien yhteenotot leimahtivat taisteluksi valkoisten ja venäläisten tukemien punaisten välillä.
Kuularuisku rätisi Albertinkadun ja Uudenkadun kulmassa. Kansan Tahdon talon ikkunoista ammuttiin. Tykit jymisivät jokivarressa Laanilassa.
Iltapäivällä 3. helmikuuta punaiset antautuivat. Kasarmialueen venäläiset ilmoittivat antautumisestaan samana iltana.
Pian Raatinsaaren parakkeihin perustettiin punavankileiri.

Noin 37 000 uhria vaatinut sota tunnetaan monella nimellä.
Sanat vapaussota, (puna)kapina, vallankumous ja luokkasota ovat aatteellisesti ladattuja. Veljessodassa ja kansalaissodassa korostuu kansakunnan tragedia. Sisällissota on neutraali termi ja menee suoraan asiaan.
Yritän muistella, mitä meille 60-luvulla syntyneille kerrottiin Oulun kouluissa vuoden 1918 tapahtumista.
Vähälle sodan käsittely jäi. Todettiin sen kuuluneen nuoren tasavallan kasvukipuihin. Sisällissotana siitä ei puhuttu.
Koulukirjoissa ei ollut riviäkään lapsista, jotka katosivat tai joutuivat vankileirille, osa teloitettavien riviin. Ei juurikaan kerrottu selkään ammutuista laukauksista eikä muustakaan terrorista, ei kuolemankuukausista, taudeista eikä nälästä. Eikä siitä, että vaikka sotiminen päättyi, tappaminen jatkui.

Leimaamista ja häpeää. Vaikenemista. Sukujen ja perheiden sisäisiä salaisuuksia.
Raa’an episodin jättämät haavat arpeutuvat hitaasti.
Miksi ristiriitaisia tunteita herättäviä julmuuksia pitää juhlistaa merkkivuodella ja muistohankkeilla?
Siksi, että samankaltaiset tapahtumat ovat totta juuri nyt jossain toisaalla vieraan vallan miehittämällä alueella.
Siksi, että eriarvoisuus ja epävarmuus ovat läsnä maailmassa tänäkin päivänä.

Käyttäjäarviot:
  • Kokonais arvosana 0.0 pistettä 5:stä
  • 0.0
  • 0.0
  • 0.0
  • 0.0
  • 0.0

Kommentit