Jou­lun odo­tuk­sen voi kat­soa al­ka­vak­si mo­nes­ta asi­as­ta. It­sel­le­ni yk­si täl­lai­nen kään­teen­te­ke­vä het­ki on, kun pos­ti­laa­ti­kos­ta löy­tyy äi­ti­ni pos­tit­ta­ma, pis­kui­sel­la ko­ti­paik­ka­kun­nal­la­ni il­mes­ty­nyt jou­lu­leh­ti.

Leh­des­sä käy­dään läpi kun­nan ta­pah­tu­mia vuo­den ajal­ta. Tänä vuon­na sain naut­tia muun mu­as­sa kou­lu­lais­ten puo­luk­ka­ret­kes­tä ker­to­nees­ta ju­tus­ta, te­at­te­ri­ryh­män 30-vuo­tis­juh­las­ta ja niin edel­leen.

Jon­kun mie­les­tä leh­ti voi­si ol­la myös su­rul­li­nen il­mes­tys. Se tie­tää ker­toa, et­tä vii­me vuon­na kun­taan syn­tyi vain vii­si las­ta, kun kuol­lei­ta oli mo­nin­ker­tai­nen mää­rä. Muis­te­lu­jut­tu­ja leh­des­sä riit­tää, eteen­päin kat­so­via ei niin­kään.

Sil­ti leh­teä se­la­tes­sa mi­nut val­taa läm­min mie­li. Il­ta­pa­la­pöy­däs­sä muun per­heen täy­tyy pyy­tää mi­nua las­ke­maan leh­ti edes het­kek­si kä­sis­tä.

”Het­ki, se­laan vain no­pe­as­ti, nä­kyy­kö tääl­lä tut­tu­ja”, ­sa­non.

Lau­sah­duk­se­ni saa poh­ti­maan ko­ti­seu­tu­leh­den mer­ki­tys­tä. Ju­tut ei­vät ole mi­tään jour­na­lis­ti­sia tai­don­näyt­tei­tä, ja sen si­vut on usein tai­tet­tu niin, et­tä vi­su­aa­li­sen alan ih­mi­set saat­tai­si­vat saa­da mig­ree­nin pel­käs­tä leh­den se­lai­lus­ta.

Sil­ti leh­den lu­ke­mi­nen kuu­luu jo­ka­vuo­ti­seen pe­rin­tee­see­ni, ei­kä se ole mi­tään pak­ko­pul­laa, vaan tuot­taa ai­dos­ti mie­li­hy­vää.

Leh­des­tä op­pii joka vuo­si jo­tain uut­ta. Vii­me vuon­na hok­sa­sin kut­su­nee­ni eräs­tä jär­veä koko elä­mä­ni ajan epä­vi­ral­li­sel­la ni­mel­lä. Tänä vuon­na mi­nul­le sel­vi­si Tee­mun­kuo­lin­paik­ka-ni­mi­sen suo­a­lu­een ta­ri­na.

Ko­ti­seu­tu­rak­kaus on tie­ten­kin yk­si var­sin vah­va te­ki­jä sil­le, mik­si leh­den si­säl­tö kiin­nos­taa. Jäin kui­ten­kin poh­ti­maan per­heel­le ää­neen sa­no­maa­ni to­kai­sua: ”Se­laan vain no­pe­as­ti, nä­kyy­kö tääl­lä tut­tu­ja.”

Sii­hen tai­taa ki­tey­tyä pai­kal­lis- ja kau­pun­ki­leh­tien­kin suu­rin mer­ki­tys. Ihan ta­val­li­set ih­mi­set – tu­tut – ovat kiin­nos­ta­via.

Olen op­pi­nut erääl­tä pää­toi­mit­ta­jal­ta, et­tä jo­kai­sen ih­mi­sen tu­li­si pääs­tä ker­ran elä­mäs­sään leh­teen. Mie­les­tä­ni se on kau­nis aja­tus.

Myös Fo­rum24:n toi­mi­tuk­seen saa vin­ka­ta, jos lä­hi­pii­ris­sä­si on hen­ki­lö, jos­ta pi­täi­si teh­dä leh­ti­jut­tu. Ja muis­ta: ihan ta­val­li­nen tyyp­pi riit­tää.

Nii­na Hen­ti­lä