Viu­lis­ti, sä­vel­tä­jä ja ka­pel­li­mes­ta­ri Jaak­ko Kuu­sis­to jat­kaa lau­sei­ta.

Mi­nul­le kuu­luu hy­vää täl­lä het­kel­lä, sii­tä huo­li­mat­ta et­tä vuo­si 2020 toi tul­les­saan sekä ter­vey­teen et­tä töi­hin liit­ty­viä suu­ria haas­tei­ta.

Ilah­duin suu­res­ti mar­ras­kuus­sa, kun vas­toin kaik­ki odo­tuk­sia löy­sin it­se­ni Kan­sal­li­soop­pe­ras­ta joh­ta­mas­sa oman oop­pe­ra­ni esi­tyk­siä. Ne oli­si­vat voi­neet pe­ruun­tua mo­neen ker­taan ko­ro­nan vuok­si, ja oli­sin hy­vin­kin saat­ta­nut jou­tua it­se pe­ru­maan osal­lis­tu­mi­se­ni omis­ta syis­tä­ni. Näin ei kui­ten­kaan käy­nyt, mikä oli har­vi­nai­nen ta­paus, on­nea mat­kas­sa vuon­na 2020.

Ha­vah­duin ko­ro­na­vuo­den myö­tä en­sim­mäis­tä ker­taa sii­hen, et­tä am­mat­ti­ni on erit­täin haa­voit­tu­vai­nen, en­kä voi luot­taa sii­hen, et­tä esiin­ty­vä­nä tai­tei­li­ja­na voi­si elät­tää it­sen­sä. Olen myös ryh­ty­nyt toi­men­pi­tei­siin asi­an suh­teen.

Töis­sä olen jär­jes­tel­mäl­li­nen ja te­ho­kas. Olen on­ne­kas sii­nä, et­tä ai­na­kin tä­hän as­ti olen saa­nut teh­dä työk­se­ni juu­ri sitä, mitä ha­lu­an. Sil­loin on help­poa ol­la mo­ti­voi­tu­nut.

Va­paal­la viih­dyn par­hai­ten niin, et­tei tar­vit­se teh­dä juu­ri mi­tään. Mi­nul­la ei ole mui­ta har­ras­tuk­sia kuin ve­nei­ly, eli tal­vi­ai­ka­na va­paa-ajat ku­lu­vat pit­käl­ti soh­val­la ma­koil­len tai kä­ve­ly­len­kil­lä.

Ko­to­na tyk­kään suo­rit­taa ar­ki­sia as­ka­rei­ta, ikään kuin vas­ta­pai­no­na työ­hö­ni liit­ty­väl­le epä­sään­nöl­li­syy­del­le ja mat­kus­te­lul­le. Pyy­kin­pe­su, as­ti­an­pe­su­ko­neen täyt­tö ja tyh­jen­nys, ja niin edes­päin ovat tyy­pil­li­ses­ti sel­lai­sia asi­oi­ta, joi­ta mie­lel­lä­ni teen.

Lap­se­na asuin lä­hes ai­na maal­la, Si­poos­sa Hel­sin­gin ku­pees­sa, me­ren ran­nal­la. Kou­lua käy­tiin jopa 25 ki­lo­met­rin pääs­sä ko­toa, ja lä­hin­nä asu­nut luok­ka­to­ve­ri asui rei­lun ki­lo­met­rin pääs­sä.

En­sim­mäi­sek­si aa­mul­la käyn­nis­tän kah­vi­ko­neem­me ja val­mis­tan puo­li­sol­le­ni ja it­sel­le­ni cap­puc­ci­not.

Vii­mei­sek­si il­lal­la kat­som­me Kym­me­nen uu­ti­set, nau­tim­me mah­dol­li­ses­ti pie­net vii­ni­la­sil­li­set tai vas­taa­vat, ja sit­ten nuk­ku­maan.

Ren­tou­dun eri­tyi­ses­ti ke­säl­lä, mök­ki­o­lo­suh­teis­sa ja ai­van eri­tyi­ses­ti ve­neil­les­sä. Isäl­lä­ni oli ai­na vene, jo­ten in­nos­tus on voi­mak­kaas­ti pe­riy­ty­nyt­tä sort­tia. Olen koko elä­mä­ni ai­ka­na ol­lut il­man ve­net­tä vain pari ke­sää, ja ne ei­vät ol­leet hy­viä.

Vii­mek­si mat­kus­tin Kuo­pi­oon mar­ras­kuun lo­pul­la joh­ta­maan oman or­kes­te­ri­ni, Kuo­pi­on kau­pun­gi­nor­kes­te­rin kon­sert­tia, joka kui­ten­kin pe­rut­tiin ko­ro­nan vuok­si vii­me het­kel­lä.

Seu­raa­vak­si mat­kus­tan jäl­leen Kuo­pi­oon, tam­mi­kuun lo­pul­la, sa­moin ai­kein ja toi­vo­en, et­tä oli­si on­ni myö­tä täl­lä ker­taa ja kon­sert­ti to­teu­tui­si. Epä­var­muus alal­lam­me on kui­ten­kin edel­leen erit­täin suur­ta.

Ra­kas­tan puo­li­so­a­ni, joka on mi­nul­le tuki ja tur­va kai­kes­sa. Ra­kas­tan lap­si­a­ni, jot­ka asu­vat toi­sel­la puo­lel­la maa­ta, ja joi­ta olen näh­nyt hy­vin vä­hän vii­me ai­koi­na ko­ro­nan ja oman sai­rau­te­ni vuok­si.

En pidä yh­teis­kun­nan po­la­ri­soi­tu­mi­ses­ta. Some-kes­kus­te­luis­sa saa huo­ma­ta ny­ky­ään, et­tä jos et ole oi­keis­to­lai­nen, olet au­to­maat­ti­ses­ti ”kom­mu­nis­ti”, tai jos et ole va­sem­mis­to­lai­nen, olet luul­ta­vas­ti ”riis­to­ka­pi­ta­lis­ti” tai jo­tain vas­taa­vaa. Tä­hän il­ma­pii­rin myr­kyt­tä­mi­seen osal­lis­tu­vat va­li­tet­ta­vas­ti myös jot­kut po­li­tii­kas­sa ak­tii­vi­ses­ti toi­mi­vat hen­ki­löt.

Voi­tin Kuo­pi­on viu­lu­kil­pai­lun vuon­na 1989, vain 15-vuo­ti­aa­na, ja se käyn­nis­ti am­ma­til­li­sen ura­ni. Koko kil­pai­lu oli nuo­rel­le ih­mi­sel­le mer­kit­tä­viä pai­nei­ta luo­nut ti­lan­ne, ja se kas­vat­ti no­pe­as­ti am­ma­tin vaa­ti­muk­siin.

Haa­vei­len ajas­ta, et­tä voi­si unoh­taa ter­veys­huo­let edes jok­si­kin ai­kaa.

Muu­ta­mal­la lau­seel­la -pals­tal­la tun­ne­tut ou­lu­lai­set jat­ka­vat lau­sei­ta ja ot­ta­vat it­ses­tään sel­fien.