Ennennäkemätön elokuva
Vatsassa on perhosia.
Näin ei saisi olla juttukeikan edellä, enää ei pitäisi jännittää.
Selitys kipristelyyn löytyy poikkeuksellisesta aiheesta.
Toimin seuraavan kahden tunnin ajan elokuva-avustajana Dr. Professor’s Thesis of Evil -leffassa.
Saapuessani Oulun seudun ammattikorkeakoulun kulttuurialan yksikköön Kotkantielle, jännitys alkaa hiljalleen laantua.
Tuttu tila rauhoittaa, viereen istuu tuttuja kasvoja.
Väkeä on paikalla vähän. Vierustoverini Anssi Lautamo arvelee kesän olevan hankala ajankohta kuvausten järjestämiseen. Ihmiset ovat lomalla.
Ohjaaja Jukka Vidgren ei vaikuta huolestuneelta. Assistentti Inkeri Jäntin kanssa hän johdattelee porukkamme pukuhuoneeseen.
Anna-Mari Lämsä pukeutuu viikingiksi, Jyri Nolvi vetää ylleen Hämähäkkimiehen asun.
Puen päälleni flanellipaidan, lainaan silmälasit ja suin hiukset vedellä jakaukselle.
Peilistä katsoo takaisin pelottavan uskottava nörtti.
Vastanäyttelijää ei näy
Ennen studioon siirtymistä Vidgren jakaa ohjeita.
– Te olette menossa supersankarileffojen pahiksen fanitapaamiseen.
Pahiksen nimi on Dr. Professor ja häntä näyttelee Oulun kaupunginteatterista tuttu Pentti Korhonen.
Korhonen itse ei ole paikalla, mikä ei tule yllätyksenä. Nykyaikaisessa elokuvanteossa kaikkia näyttelijöitä ei tarvitse kuvata samanaikaisesti.
Studiossa kuitenkin iskee hämmennys. Elokuvakameroita ei näy missään.
Kuvaaja Juuso Laatio puuhailee suurten salamavalojen kanssa. Jalustalla seisoo digitaalinen järjestelmäkamera.
Miten tätä elokuvaa oikein tehdään?
– Kyse on motion novel -tyylilajista, jossa ihmishahmojen valokuvat asetetaan tietokoneella renderoidun kolmiulotteisen taustan päälle, Vidgren selittää.
Valmis teos näyttää kolmiulotteiselta valokuvalta, pysähtyneeltä hetkeltä, jossa kamera liikkuu.
Tällaista ei ole Suomessa ennen tehty.
– Projekti on hyvin haastava, koska mistään ei voi oikein katsoa mallia, Vidgren toteaa.
Katselen ruudulla pyöriviä Dr. Professorin kuvia. Mies näyttää kyllästyneeltä.
Tarinassa paha professori ei jaksa enää innostua työstään. Hänestä on tullut iso stara.
Rakkaudesta pahuuteen syntynyt ammatti on muuttunut sponsorien ja pr-väen pyörittämäksi bisnessirkukseksi.
– Tarinan takaa löytyvä ilmiö on tuttu esimerkiksi musiikkimaailmasta, Vidgren tiivistää.
Jäykin roolisuoritus ikinä
Tosifania esittävä Harri Knuuttila on pukeutunut tekokaljua ja violettia viittaa myöten Dr. Professorin kaksoisolennoksi.
– Tämä on elämäni paras päivä, hän virnuilee.
Kun rauhalliselta kaverilta vaikuttava Knuuttila siirtyy kameran eteen, alkaa hillitön show.
Silmät lasittuvat maanisiksi ja suu vääntyy perverssiin hymyyn.
Uusia nörttejä virtaa kameran eteen, toinen toistaan järjettömimmin poseerauksin ja ilmein varustettuina.
Vaikka kuinka yritän vältellä, jossain vaiheessa on minun vuoroni.
Kiskon farkunkauluksen lähelle kainaloita, mutta jäykkä mieliala ei katoa. Muut irrottelivat vapaasti, miten minä onnistun?
Pelastus tulee ohjaajan suunnalta. Hän pyytää minua esittämään epäilevää, raivostuttavuuteen asti itsetietoista nörttiä.
Kuvittelen itseni Simpsoneiden Sarjishemmoksi ja tuijotan kameraan kyllästynein ilmein.
Kolmea valotettua ruutua myöhemmin saan kiitokset ja teen tilaa seuraavalle.
Mieleni on kevyt.
Näynkö valmiissa elokuvassa? Sillä ei ole väliä.
Kommentti: Vaihtoehto loskadraamalle
Suomalainen elokuva on pääsääntöisesti puiseva kokemus.
Viinan kirot, ressukat hulttiomiehet ja pakolliset mutta tunteettomat seksikohtaukset on nähty uudelleen ja uudelleen.
Pulloon tarttuja vaihtelee fiktiivisestä pikkurikollisesta legendaariseen mäkikotkaan, mutta kaava ja näyttelijäkaarti pysyy samana.
Elokuvateollisuus ei Suomessa pyöri ilman valtion tukea. Pitää pelata varman päälle.
Jukka Vidgrenin puhe uudesta lajityypistä ja tietokoneella piirrettävistä jättiläiskoalakarhuista tuntuu virkistävältä tuulahdukselta.
Isot elokuvat ovat bisnestä, pikkuporukoiden lyhärit rakkautta taiteeseen.
Ilman rakkautta ei synny uutta.
Siksi suomalaisen elokuvan tulevaisuus ei lepää Mannerheimin, vaan Dr. Professorin kaltaisten hahmojen harteilla.
